Kokeellisuuden määrittelystä 2 (osa 2)

Kokeellisuus toimintana jonka lopputulos on tuntematon (John Cage)

Runouden puolelle siirrettynä ajatuksen voisi muotoilla vaikkapa niin, että sopivalla lähdetekstien ja metodien valinnalla ja kontekstoinnilla (nimeäminen; sijainti, jos osa jotain suurempaa kokonaisuutta; jne.) tekstigeneraattorin tekijä/käyttäjä voi kohtuullisella tarkkuudella saada aikaan haluamansa vaikutelman, vaikka lopputuloksen yksityiskohdat ovatkin joka kerta hieman erilaiset.

(Syrjähyppy: Olen toisinaan pyöritellyt mielessä ajatusleikkiä, että tekstigeneraattorien ei tarvitsisi olla vain osa jotain tiettyä kapeata kirjallisuushistoriallista siivua (postmodernismi, language tms.), vaan ne voisivat olla kokonaan oma lajinsa, joka pystyisi uusintamaan erilaisia tyylisuuntia romantiikasta symbolismiin ja poundilaisesta modernismista beatiin, ei pelkästään simuloimalla kulloistakin tyyliä, vaan jotenkin analogisesti, sulauttamalla niiden (jotkut, olennaiset) piirteet omaan rakenteeseensa. En tosin tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaisi.)

Samaan tapaan esimerkiksi oulipolaista S+7-metodia voisi riittävällä harjoittelulla luullakseni käyttää puhtaasti itseilmaisullisiin tarkoituksiin, tyyliin "haluan kirjoittaa melankolisen runon pienellä metafyysisellä sävytyksellä, otanpa siis tuosta lehdestä tuon tekstipätkän ja heitän S-plus-seiskat vuoden -95 suomi-ruotsi-sanakirjan kanssa" tai "vituttaa koko maailma, kaivanpa hyllystä Leinon kootut ja sieltä sen yhden runon mikä-sen-nimi-olikaan, ja teen tosi angstisen runon S-miinus-nelosella" tai "hitto, toi tyyppihän on tehnyt koko tuotantonsa S-plus-vitosella, ryökäle!"

(jatkuu...)