Kun politiikka ei kiinnosta

Eilisen politiikka-aiheisen Poetiikkakonferenssin loppuyhteenvedossaan seremoniamestari Teemu Manninen mainitsi kirjallisuuspolitiikan (kuka päättää, mitä julkaistaan; kenen hallussa tuotanto- ja muut välineet ovat, jne.) yhdeksi teemaksi, jota ei käsitelty konferenssissa lainkaan mutta josta olisi ollut kiinnostavaa kuulla puheenvuoroja. Teemun mielipiteeseen on helppo yhtyä, mutta puheitakin kiinnostavampaa olisi nähdä konkreettista toimintaa.

Siinä missä esimerkiksi Leevi Lehto kustantajana/runoilijana/ideologina ja Karri Kokko runoilijana ovat jo pitkään ansiokkaasti haastaneet runomaailman luutuneita rakenteita ja toimintamalleja, nuorempi runoilijasukupolvi jatkaa yhä sinnikkäästi uinumistaan, ikään kuin maailma ei olisi muuttunut lainkaan viimeisten 10 tai 20 vuoden aikana – tämä instituutiouskoisten konservatiivien sukupolvi, jolle internetkin on lähinnä seksikäs puheenaihe muttei juuri muuta.

Mistä tuo valtava ristiriita nuoren polven julkisen omakuvan ja käytännön toiminnan välillä sitten johtuu?

Oma arvaukseni on, että useimpia runoilijoita kiinnostaa, täysin luonnollisesti, enemmän oman runoilijuuden pönkittäminen ja lyhyen tähtäimen eduntavoittelu kuin vallitsevien rakenteiden muuttaminen tai muu vaikeasti hahmottuva toiminta, jonka tuloksellisuudesta ei ole mitään takeita. On turvallisempaa puhua muutoksesta kuin oikeasti tavoitella sitä.

On varmasti totta, kuten Jarkko Tontti esitti konferenssissa, että taiteen avantgarden ja politiikan avantgarden välillä ei ole välttämätöntä yhteyttä (poliittisuus tuskin tulee ensimmäisenä tai toisenakaan mieleen kotimaisen kokeellisen nykyrunouden yhteydessä), mutta yhtä lailla tuntuisi myös siltä, että vallitsevia, ylhäältä annettuja pelisääntöjä nöyrästi noudattamalla tuskin ainakaan pääsee mihinkään merkittävään yhteiskuntakriittisyyteen.

Jos runoilija ei kyseenalaista pienen ja melko konkreettisen järjestelmän sääntöjä, joita noudattaa päivittäin ja joihin voisi oikeasti vaikuttaa, miten hän voisi kyseenalaistaa ja kritisoida isompia ja abstraktimpia järjestelmiä ("uusliberalismi haisee pahalle", "systeemi on mätä, oih voih"?)? Tai: voiko esimerkiksi kapitalismia vastustaa uskottavasti, jos ei ole halukas osallistumaan tuotantovälineiden haltuunottoon edes siellä, missä ne olisivat helposti otettavissa?