Eilisen politiikka-aiheisen Poetiikkakonferenssin loppuyhteenvedossaan seremoniamestari Teemu Manninen mainitsi kirjallisuuspolitiikan (kuka päättää, mitä julkaistaan; kenen hallussa tuotanto- ja muut välineet ovat, jne.) yhdeksi teemaksi, jota ei käsitelty konferenssissa lainkaan mutta josta olisi ollut kiinnostavaa kuulla puheenvuoroja. Teemun mielipiteeseen on helppo yhtyä, mutta puheitakin kiinnostavampaa olisi nähdä konkreettista toimintaa.
Siinä missä esimerkiksi Leevi Lehto kustantajana/runoilijana/ideologina ja Karri Kokko runoilijana ovat jo pitkään ansiokkaasti haastaneet runomaailman luutuneita rakenteita ja toimintamalleja, nuorempi runoilijasukupolvi jatkaa yhä sinnikkäästi uinumistaan, ikään kuin maailma ei olisi muuttunut lainkaan viimeisten 10 tai 20 vuoden aikana – tämä instituutiouskoisten konservatiivien sukupolvi, jolle internetkin on lähinnä seksikäs puheenaihe muttei juuri muuta.
Mistä tuo valtava ristiriita nuoren polven julkisen omakuvan ja käytännön toiminnan välillä sitten johtuu?
Oma arvaukseni on, että useimpia runoilijoita kiinnostaa, täysin luonnollisesti, enemmän oman runoilijuuden pönkittäminen ja lyhyen tähtäimen eduntavoittelu kuin vallitsevien rakenteiden muuttaminen tai muu vaikeasti hahmottuva toiminta, jonka tuloksellisuudesta ei ole mitään takeita. On turvallisempaa puhua muutoksesta kuin oikeasti tavoitella sitä.
On varmasti totta, kuten Jarkko Tontti esitti konferenssissa, että taiteen avantgarden ja politiikan avantgarden välillä ei ole välttämätöntä yhteyttä (poliittisuus tuskin tulee ensimmäisenä tai toisenakaan mieleen kotimaisen kokeellisen nykyrunouden yhteydessä), mutta yhtä lailla tuntuisi myös siltä, että vallitsevia, ylhäältä annettuja pelisääntöjä nöyrästi noudattamalla tuskin ainakaan pääsee mihinkään merkittävään yhteiskuntakriittisyyteen.
Jos runoilija ei kyseenalaista pienen ja melko konkreettisen järjestelmän sääntöjä, joita noudattaa päivittäin ja joihin voisi oikeasti vaikuttaa, miten hän voisi kyseenalaistaa ja kritisoida isompia ja abstraktimpia järjestelmiä ("uusliberalismi haisee pahalle", "systeemi on mätä, oih voih"?)? Tai: voiko esimerkiksi kapitalismia vastustaa uskottavasti, jos ei ole halukas osallistumaan tuotantovälineiden haltuunottoon edes siellä, missä ne olisivat helposti otettavissa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Oma arvauksesi osuu varmasti oikeaan. Oman runoilijuuden pönkittäminen kuuluu nuorelle runoilijalle... Leevi ja Karri ovat jo tämän vaiheen ohi ja siksi heille on täysin luontevaa rikkoa rakenteita, jotka he ovat jo osoittaneet hallitsevansa.
VastaaPoistaPuhuminen on aina helpompaa... konreettinen tekeminen ei. Uskon kuitenkin, että meillä on nyt käsillä erittäin vahva "nuorempi" polvi, joka pönkityksen jälkeen löytää asemansa ja puhe tulee muuttumaan teoiksi.
Poikkeuksia tietysti löytyy...niitä kummallisuuksia, joiden ei edes tarvitse hallita välineitään muuttaakseen niitä (?).
Mutta tuntuu, että sinäkin peräänkuulutat rohkeutta tehdä asioita runoudella. sehr gut!
"useimpia runoilijoita kiinnostaa, täysin luonnollisesti, enemmän oman runoilijuuden pönkittäminen"
VastaaPoistaMitä muuten on runoilijuus?
Joo, oma asema täytyy varmaankin hankkia, ennen kuin siitä voi olla piittaamatta, mutta mä veikkaisin myös omasta sukupolvesta ja ilmeisimmästä viitekehyksestä eksymistä yhdeksi aika tärkeäksi syyksi, miksi Leevi ja Karri pystyvät tekemään monia asioita, joista meidän sukupolvi ei näytä edes haaveilevan.
VastaaPoistaJouni:
VastaaPoistaMä näkisin runoilijuuden -- ainakin tämän postauksen yhteydessä -- ehkä yhtäältä identiteettinä, joka määrittyy paitsi sisältäpäin myös sosiaalisesti (jonkinlaisena yhteisöltä saatuna lupana kutsua itseään runoilijaksi), ja toisaalta materiaalisempana asiana, mahdollisuutena päästä osalliseksi apurahoista ja muista vastaavista konkreettisista eduista.
(Pahoittelen mikäli ao. kommenttini on sekava, olen valvonut pitkälti toista vuorokautta ja ajatukseni hivenen harhailevat)
VastaaPoistaMarko: "ehkä yhtäältä identiteettinä, joka määrittyy paitsi sisältäpäin myös sosiaalisesti (jonkinlaisena yhteisöltä saatuna lupana kutsua itseään runoilijaksi)"
Kyse on siis ulkoisesti määriteltävästä sosiaalisesta asemasta, jolla ei ole taiteen tekemisen kanssa juuri mitään tekemistä. Ajatus siitä että "yhteisön" on hyväksyttävä kirjoittajan taide jotta hän hyvillä mielin voisi tituleerata itseään runoilijaksi kuulostaa kummalliselta, vaikkakin ihmiseläimen luonteeseen sopivalta, instituutiolta.
Toivoisin (Ilmeisesti sinun laillasi) että nuoriso unohtaisi kokonaan ajatuksen asemastaan yhteisössä ja sen sijaan loisi taidettaan. (Mitä blogeista yms. julkaisupaikoista voi päätellä niin nousevassa runoilijapolvessa on ihan saatanasti lahjakkuutta)
Muuten, tuo runoyhteisön hyväksyntä onkin syynä sille että itse olen haluton kutsumaan itseäni runoilijaksi. Se on aivan liian arvolatautunut titteli meikäläisen vanhan anarkopunkkarin makuun. Minkä lisäksi olen jo vuosikymmeniä tietoisesti yrittänyt pysytellä runoyhteisön laitamilla mutta kuitenkin ulkopuolella.
"Toivoisin (Ilmeisesti sinun laillasi) että nuoriso unohtaisi kokonaan ajatuksen asemastaan yhteisössä ja sen sijaan loisi taidettaan. (Mitä blogeista yms. julkaisupaikoista voi päätellä niin nousevassa runoilijapolvessa on ihan saatanasti lahjakkuutta)"
VastaaPoistaOlen samaa mieltä. Runo on runoa instituutioiden sitä määrittelemättä runoudeksi. Onko kuitenkin vaarana runon hajaantuminen laitamille ja sitä kautta laiskan ihmisen kyvyttömyys löytyy uutta runoa... (ansaitseeko laiska ihminen runoa?) Ja onko tämä oikeasti vaara? Miksi se olisi?
Järjettömät määritelmät, kuten "kirjailija on kirjailija, kun hän on julkaissut 3 teosta tai enemmän"... ovat edelleen voimissaan, mutat vain laiskojen ja tietämättömien päissä.
Mutta mikä sitten jarruttaa nuoria runoilijoita? Käsillämme on aikakausi, joka mahdollistaa lähes kaiken runoudessa...
En haluaisi esiintyä tässäkään ikään kuin tietäisin asian jotenkin muita paremmin. Mutta oma, ainoa ohjeeni on: ei kannata seurata muuta kuin omaa sisäistä runoilijuuttaan. Se kuulostaa siirappiselta, mutta parempaankaan en pysty. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Että tekee vaan, lakkaamatta. Että tekee ne teokset ja kirjat, jotka itse haluaisi lukea. Mistä sen juuri luin? Että moni tuhlaa aikaansa pyrkiessään miellyttämään muita. Sen sijaan suurin onni on oppia miellyttämään itseään. Oman "asemani" olen saavuttanut noudattamalla tätä. Leevin ja minun joukkoon voisi lisätä myös Jukka-Pekan, joka ei taastusti ole tehnyt elettäkään miellyttääkseen kustantajia, kriitikoita, apurahanjakajia tai muita kirjallisuusinstituution edustajia. Seuratkaamme häntä.
VastaaPoistaTässä on nyt vaarana sekoittaa erilaisia tekemisiä ja ajatella, että ne on kaikki sama juttu. On yks asia kirjottaa vaan omaa juttuaan piittaamatta esim. ympäröivistä runouskäsityksistä, kriitikoista, kustantajista, apurahanjakajista jne jne. "Tehdä omaa juttuunsa." Uskoisin että suurin osa runoilijoista kuitenkin tekee näin, joten tästä on aika turha puhua.
VastaaPoistaSitten on sitä tekemistä, jolla ei ole oikeastaan suoranaista yhteyttä sen kanssa, mitä runoilija sattuu kirjoittamaan: järjestötoimintaa, julkaisutoimintaa, tapahtumien järjestämistä, osallistumista, rakenteisiin vaikuttamista ruohonjuuritasolla. Tuotantovälineiden haltuunottamista.
Käsitin, että Markoa kiinnosti enemmän se, miksi nuoret runoilijat eivät ole kiinnostuneita tällaisesta tekemisestä.
Aiheesta on tietysti vähän vaikeeta puhua. Vallitsevan solidaarisuuden ilmapiirissä ei ole lupaa käyttää nimiä. Ja toisaalta, niin monet kuitenkin tekevät ja osallistuvat. Sanoisin, että nykyään tehdään ja osallistutaan paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olisiko kyse siis nykyisen järjestötoiminnan heikkouksista, ongelmista?
Asioiden sekoittaminen on aina vaarana, Teemu. Mutta minä esitinkin oman kieltämättä naiivin näkökantani vastapainona sille asemien varmistelulle, josta Marko alunperin puhui kirjoittaessaan, että "useimpia runoilijoita kiinnostaa, täysin luonnollisesti, enemmän oman runoilijuuden pönkittäminen ja lyhyen tähtäimen eduntavoittelu kuin vallitsevien rakenteiden muuttaminen tai muu vaikeasti hahmottuva toiminta, jonka tuloksellisuudesta ei ole mitään takeita. On turvallisempaa puhua muutoksesta kuin oikeasti tavoitella sitä."
VastaaPoistaOmat 70-lukulaiset juureni ovat siinä aktivismissa, josta lähti mm. nykyinen vihreä liike. Siinä aktivismissa taiteellinen ja muu toiminta nivoutuivat orgaanisesti toisiinsa. Niiden välillä ei nimenomaan ollut mitään eroa. Siitä konkreettisena esimerkkinä J. O. Mallanderin galleria Halvoissa Huveissa pitämä "näyttely", jossa galleria toimi muutaman viikon ajan kasvisravintolana. Ja siihen aikaan se jos mikään oli radikaali poliittinen teko. Teillä, hyvät nuoret, ei ole aavistustakaan siitä, kuinka radikaalia vegetarianismin edistäminen tuohon aikaan oli. Tänään se on henkilökohtainen valinta, johon juuri kukaan ei kiinnitä minkäänlaista huomiota. Ainakaan siitä ei tarvitse pelätä joutuvansa julkisen pilkan ja vähättelyn kohteeksi.
Kyllä se vaan on niin, että kärjessä kulkeminen on totaalista eikä koske vain kirjoittamista. Se mitä Marko tekee Nokturnossa on radikaalia, koska hän tekee yksityisesti sen, minkä pitäisi olla laajemmin koko kirjallisuusinstituution tehtävä.
Siitä oman CV:n täyttämisestä vähemmän kiinnostuneita on muitakin. Otetaan kolme esimerkkiä: Ihalainen, Kervinen, Lehto. (Kaikki muuten runoskenemme iäkkäimmästä päästä, mikä ei voi olla sattumaa.) He kaikki kirjoittavat, kääntävät, julkaisevat ja kustantavat haistattaen pitkät sille, mitä hesari tai aamu-tv tai juhlaviikot tai kirjamessut heidän tekemisistään sanovat tai sanovatko mitään. Heidän työnsä on paitsi esimerkillistä myös rakenteellista. He ovat saavuttaneet asemansa tekemällä haaveistaan totta, hukkaamatta aikaa ja voimia sen miettimiseen, mitä valtiovallan tai muiden establismentin edustajien pitäisi tehdä heidän eteensä.
Toisaalta heillä ei ole myöskään nuoruuden suomaa ylellisyyttä sellaisen tunnustuksen ja arvonannon odotteluun. He "vain" tekevät, tekevät ja tekevät.
Ai niin, neljäs unohtui: Helin.
VastaaPoistaJuu, kyl mää ymmärsin mitä sää meinasit, enkä mää sulle tossa replannukkaan. Pikemminkin sitä yleistä ilmiötä kelasin, johon aina törmään, kun alan puhuu instituution muuttamisesta. Että "mitä tekemistä sillä on kirjoittamisen kanssa?".
VastaaPoistaNäin minäkin ymmärsin, Teemu. Ylle kirjoittamaani lukiessa tuli taas mieleen, että mikä näissä kommenteissa onkin, että niihin aina tulee sellainen viisastelun maku. Minäkin saarnaamaan nuoremmilleni jostain menneestä.
VastaaPoistaMutta ajatus yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vaikuttamisesta on kiehtova. En tosin keksi siihen mitään patenttiratkaisua. Toisaalta runoilijuuden valinta on jo sinänsä yhteiskunnallinen akti ja riittää mielestäni sellaisena aika pitkälle. Olemmehan pois raskaasta tuotantoelämästä ja varsinkin sieltä kulutuspuolelta.
Itse olen jo ikäni ja taustani puolesta beuyslainen. Lähden siitä ajatuksesta, että "jatkuva tekeminen" on työni varsinainen pointti, eivät niinkään yksittäiset teokset tai kirjat. Se perinteinen kuvio, että runoilija runoilee, kustantaja kustantaa, paino painaa, kriitikko arvostelee, kirjakauppias myy ja lukija lukee, se pysyy lujassa eikä siitä niin vain irtauduta. Kuvataiteen puolella mallia vastustettiin tuottamalla käsitteellisiä tai muuten myyntikelvottomia teoksia. (Toisaalta 99 prosenttia runoteoksista myy niin huonosti, että periaatteessa kustantajat voisivat osoittaa sitä paljonpuhutta kulttuuritahtoaan jakamalla tuhannen painoksesta ilmaiset kappaleet kahdellesadalle ensimmäiseksi ilmoittautuneelle ja loput kirjastoille.)
Mikä runouden puolella voisi olla vastaava teko? En halua vähääkään moittia halukkuuttamme tuottaa myös runokirjoja (koska vain ne lasketaan, kun apurahoja aletaan jakaa), mutta kannustan myös miettimään sellaisia runoteoksia, jotka rikkovat tätä perinteistä tuotantomallia. Teoksia, jotka on kirjoitettu sananmukaisesti tuulen tai sateen vietäväksi. Teoksia, joita ei välttämättä edes tunnisteta runoudeksi. Teoksia, jotka ovat olemassa vain sen hetken kun ne luetaan.
Toisaalta tätä kaikkea tapahtuu jo nyt.
Poetiikkakonferenssit ja runotapahtumat ovat toimintaa, jotka minä lasken runouden piiriin, mutta jotka kieltäytyvät kivettymästä teoksiksi (joita kukaan ei tosin muutenkaan ostaisi).
Blogit ja etenkin niiden kautta äskettäin virinnyt kollegiaalinen ateljeekritiikki, yksityiset keskustelut ja runousistunnot ovat mitä suurimmassa määrin "runoutta", siis sitä ei-teoskeskeistä sorttia.
Muu julkaisutoiminta runouslehdistä poEsiaan ja ntamoon on selkeästi kieltäytymistä antautumasta siihen mediavetoiseen kustannusruljanssiin, jossa Lou ja Laurie saapuvat keltaisella ponilla ja puolen sivun värikuvalla viihdyttämään meitä. Mainittujen pienjulkaisukanavien kautta tulee jatkuvasti julki sellaisia uusia tekijöitä, jotka kieltäytyvät lähtemästä mukaan tällaiseen ruljanssiin ja saavat olla ylpeitä siitä. Nimilista on niin pitkä, etten viitsi luetella. Palkinto ja varsinkaan palkkio tästä uhrautumisesta ei ole suuri, mutta ei se ole kummoinen isojenkaan puolella. Enkä sano tätä sanoakseni, että isoilla julkaiseminen on pahasta tai itsensä myymistä - miksi minä kavereitani moittisin, hienoja teoksia tulee siltäkin puolelta koko ajan. Ja onhan meillä esimerkiksi Vähänen, joka häärää kummassakin joukossa.
Summmatakseni: Laskelmointi, oman edun tavoittelu tai kyynärpäätaktiikka kostautuvat ennen pitkää ja aiheuttavat sielulle vahinkoa. Viisaimmin ja painavimmin tekee, kun tekee "oman juttunsa" - siis ei järjestelmän ehdoilla - ja vähät välittää siitä, mitä instituutiot siihen sanovat.
Jouni: "Muuten, tuo runoyhteisön hyväksyntä onkin syynä sille että itse olen haluton kutsumaan itseäni runoilijaksi. Se on aivan liian arvolatautunut titteli meikäläisen vanhan anarkopunkkarin makuun."
VastaaPoistaJoo, mulla on ollut vähän samanlainen suhde runoilija-tittelin käyttöön.
Jani: "Järjettömät määritelmät, kuten "kirjailija on kirjailija, kun hän on julkaissut 3 teosta tai enemmän"... ovat edelleen voimissaan, mutat vain laiskojen ja tietämättömien päissä."
Sullahan olisi periaatteessa pikapuoliin tilaisuus kokeilla, hyväksytäänkö videorunous kirjallisuudeksi myös virallisissa piireissä, esim. Kirjailijaliitossa. :)
Karri: "Leevin ja minun joukkoon voisi lisätä myös Jukka-Pekan, joka ei taastusti ole tehnyt elettäkään miellyttääkseen kustantajia, kriitikoita, apurahanjakajia tai muita kirjallisuusinstituution edustajia."
Jep, Jukka-Pekka on ehdottomasti mainio esimerkki positiivisesta ja jokseenkin totaalisesta välinpitämättömyydestä instituutioita kohtaan.
Teemu: "Sitten on sitä tekemistä, jolla ei ole oikeastaan suoranaista yhteyttä sen kanssa, mitä runoilija sattuu kirjoittamaan: järjestötoimintaa, julkaisutoimintaa, tapahtumien järjestämistä, osallistumista, rakenteisiin vaikuttamista ruohonjuuritasolla. Tuotantovälineiden haltuunottamista. Käsitin, että Markoa kiinnosti enemmän se, miksi nuoret runoilijat eivät ole kiinnostuneita tällaisesta tekemisestä."
VastaaPoistaJoo, tuotantovälineet mulla ensisijaisesti oli tässä yhteydessä mielessä, ja niistäkin lähinnä julkaisemiseen liittyvät, koska julkaiseminen on kuitenkin useimmissa tapauksissa edelleen yksi kaikkein perustavinta laatua olevista ydintoiminnoista runouden alalla.
Muutoksilla viittasin isoihin muutoksiin julkaisemisen käytännöissä yleisellä tasolla, erityisesti print-on-demandiin ja internetiin, joista kumpaankaan meidän sukupolvi ei ole toistaiseksi liiemmin osoittanut kiinnostusta, vaikka molemmat edustavat helppoa, edullista ja hyvää tapaa ottaa tuotantovälineet haltuun.
Toinen, hieman erilaisesta näkövinkkelistä tuleva ajatus tässä oli se, että hyvin monet haluavat edelleen käyttää valmiita ja turvallisia kanavia, kuten isoja kustantamoja, omien runojensa julkaisemiseen.
Teemu: "Sanoisin, että nykyään tehdään ja osallistutaan paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olisiko kyse siis nykyisen järjestötoiminnan heikkouksista, ongelmista?"
Samaa mieltä tuosta, että nykyään tehdään ja osallistutaan hyvin paljon.
En ole aiemmin hoksannut miettiä, voisiko kyse olla järjestötoiminnan heikkouksista; täytyypä panna ajatus korvan taakse hautumaan.
Mä olen ajatellut asiaa lähinnä niin, että aktiivisesta järjestö- ja muusta ruohonjuuritason toiminnasta huolimatta on monia asioita, joissa muutokset ovat ainakin toistaiseksi melko vähäisiä, esim. tuo yllä mainittu, mitä kautta runoilijat julkaisevat omat runonsa. Tietenkin näiden asioiden esille tuominen on täysin typerää ja turhaa eikä liity juuri millään tavalla varsinaiseen runouteen, mutta ei niitä ehkä ihan kokonaan voi maton allekaan lakaista.
Marko:
VastaaPoistaJoo, tuo onkin sinänsä jännä ajatus. Toisaalta luulen, että videorunous saavutti "kirjallisen"asemansa juuri viime viikolla, kun teokselleni myönnettiin ISBN-tunnus. Hieman sitä sai selitellä ISBN-keskuksen suuntaan... hieno puhelu:
Keskus: Onko tää sellainen runo?
Minä: Videorunoa, joo.
K: Mitä se on? Lukeeko siinä joku runoja videolle?
M: Ei... runo on siinä tekstinä. ÖÖ... tässä ikäänkuin yhdistetään runo ja liikkuva kuva...
K: Lukeeko siinä joku runoja videolle?
M: Ei...
K: Onko se runo siinä tekstinä?
M: On.
K: Jaa... hmm... mistä sitä katsotaan. Tietokoneeltako?
M: Se on dvd, sitä katsotaan vaikka tietokoneelta tai sitten televisiosta.
K: Onko se sellainen cd-rom?
M: Ei, se on dvd.
K: Mutta se on kirja?
M: Periaatteessa. Se on runoutta, se ei oe kirja, mutta videorunoutta ei voi julkaista kirjana, ku se vaatii liikkuvaa kuvaa.
K: No, kyllä tuo kuulostaa kirjalta. Tätä uutta tekniikkaa tulee koko ajan, ja onhan tuollaiset opetusvideotkin saanet tunnuksen.
M: Joo ja onhan tää kuitenkin esisijaisesti kirjallisuutta, eikä elokuvaa.
K: Joo... kyllä sille voidaan myöntää tunnus, onhan se runoutta ja kirjallisuutta...
Jos tän jälkeen, joku vielä sanoo ettei videorunous ole Suomessa tunnustettu kirjallisuudeksi, hävetköön tietämöttömyyttään! Ei tähän mitään kirjallisuusliittoja tarvita!
Haha, tää on ihan paras! :D
VastaaPoistaTM: "Sanoisin, että nykyään tehdään ja osallistutaan paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olisiko kyse siis nykyisen järjestötoiminnan heikkouksista, ongelmista?"
VastaaPoistaKoska en tunne ko. järjestötoimintaa en osaa vastata kysymykseesi, mutta oma toiveeni siitä että runoilijat keskittyisivät taiteensa tekemiseen, eivätkä ASEMANSA miettimiseen koski niitä - toivottavasti harvinaisia - tapauksia joissa oman yhteisöllisen aseman miettiminen saattaa aiheuttaa sen että pidätytään tekemästä jotain jonka kuvitellaan vaikeuttavan omaa yhteisöllistä eloa.
Mutta kuten sanoin, en tunne runoyhteisöä tai sen dynamiikkaa, joten en tiedä tapahtuuko tuota.
Yhteisöllisyys itsessään on pääosin vain hyvästä, yhteisö usein tuottaa yksilölle uusia ajatuksia joita hän ei välttämättä yksinään olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan. Minkä lisäksi yhteisö parhaimmillaan, silloinkin kun se arvostelee rankastikin yksilön teoksia, toimii myöskin kannustimena.
Itse välttelen yhteisöllisyttä koska minulla on taipumus kopioida toisten tekemisiä ja välttyökseni siltä kohtalolta olen vältellyt (runo)yhteisöä (Itse asiassa kopioin jo nyt Karrin ja Kervisen ideoita, mutta toivoakseni toteutan niitä sen verran eri tavalla että voin kutsua tulevia nettijulkaisuja omikseni). Enkä minä toisaalta edes ole runoilija.
Karri: "Se mitä Marko tekee Nokturnossa on radikaalia, koska hän tekee yksityisesti sen, minkä pitäisi olla laajemmin koko kirjallisuusinstituution tehtävä."
Häh? Toimittaako Marko nokturnoa yksinään?
Marko: "Muutoksilla viittasin isoihin muutoksiin julkaisemisen käytännöissä yleisellä tasolla, erityisesti print-on-demandiin ja internetiin"
Sivumennen sanoen, miksei suomalaisia runoilijoita pahemmin näy virtuaalimaailmoissa? Sehän olisi hyvä paikka julkaista ainakin tuota videorunoutta.
Vai olenko minä vain jotenkin onnistunut sivuuttamaan virtuaalimaailmoissa toimivat suomalaiset runoilijat?
Jonezo: "Sivumennen sanoen, miksei suomalaisia runoilijoita pahemmin näy virtuaalimaailmoissa? Sehän olisi hyvä paikka julkaista ainakin tuota videorunoutta."
VastaaPoista--> olet.
Siis olen missannut virtuaalimaailmoissa toimivat suomalaiset runoilijat?
VastaaPoistaCool.
Täytyykin tehdä uusi avatari ja alkaa etsiä.
Ilmeisesti Jani viittasi lähinnä omiin videorunoihinsa?
VastaaPoistaniinpäs teinkin, kun oivallus virtuaalisesta videorunosta tuli niin tyhjästä...
VastaaPoistaMä pelasin WoWia, lasketaanko se virtuaalimaailmaksi? Siellä ei tosin tuota videorunoutta oikein kyennyt julkaisemaan. EIkä oikein mitään muutakaan. Välillä kyllä koitettiin! :_D
VastaaPoistaNo joo, ei runous SL:ssäkään mitenkään mainstreamia ole, kuten tuosta ao. videosta voi huomata, paikalla ei hirvittävästi ihmisiä ollut. Tosin tuota saattoi seurata SL:n ulkopuolellakin. Ja vaikka siellä on useita poetry cafeita (ja slammeja yms.) tuntuu siltä että luovimmat runoilijat välttelevät virtuaalimaailmoja.
VastaaPoistaItse asiassa, joku luova ihminen saattaisi keksiä uuden tavan tehdä virtuaalista runoutta, nykyisellään virtuaalimaailmoissa runous on vain todellisen maailman kopiointia (Kuten sanoin slammeja, seminaareja yms.)
http://www.youtube.com/watch?v=GB6MNrESJ2g
BTW, ensimmäinen sanatarkistussana oli swanlift.
"nykyisellään virtuaalimaailmoissa runous on vain todellisen maailman kopiointia "
VastaaPoistaTarkoitus ei vain -sanalla ollut vähätellä slammeja tai seminaareja sen enempää virtuaali- kuin todellisessa maailmassakaan, oikeastaan virtuaalimaailmassa seminaarit ovat siitä hauskoja että minä voin helposti osallistua känsäinväliseen seminaariin "livenä".
Mutta jotenkin minulle on vuosien varrella tullut tunne että virtuaalimaailmojen kaikkia mahdollisuuksia (Älkää kysykö, en minä niitä mahdollisuuksia osaa sanoa, jos osaisin en puhuisi vaan toteuttaisin) ei käytetä, runoudenkaan osalla.
Ai niin, mä tulkitsin epävirtuaalisena ihmisenä virtuaalimaailman vahingossa lähinnä internetiksi. :)
VastaaPoistaSamoin. ja herr joneZo has a point.
VastaaPoistaKyllä kai noita tuotantovälineiden haltuunoton yrityksiä on meneillään, mutta saattavat olla niin hitaita prosesseja, että menee tovi jos toinenkin ennen kuin kukaan huomaa mitään.
VastaaPoista